Minä ajattelen elämääni ja näen itseni seisomassa kadulla. Ihmiset kulkevat lävitseni ja tallovat varpailleni. Haluan huutaa. Minua sattuu, kun minua ei huomata, mutta ääneni ei kanna tässä tyhjiössä, johon olen itseni eristänyt. Yritän kurkottaa ulkopuolelle ja imeä itseeni ilmaa, täyttää tyhjän tilan, mutta mikään ei pysy sisälläni. Haluaisin niin olla osa lävitseni virtaavaa elämää, sanoa sanoja, helliä, iloisia, onnellisia sanoja, jotka yhdistävät muut ihmiset toisiinsa. Mutta olen haudannut itseni elävältä omaan hiljaisuuteeni, enkä pysty enää omin voimin kaivautumaan takaisin pinnalle. Olen niin pitkään osannut olla hiljaa tuntematta mitään. Miksi tämä tyhjyys yhtäkkiä sattuu näin paljon?

Osaisin ehkä vihdoin sanoa kyllä. Kysyisit jo.

Pian, ennen kuin ruoste peittää kaiken.

Voisin jo nukahtaa.

Minun onneni on liikkuva maisema. Talvella ja kesällä. Junassa tai autossa olen välitilassa, matkalla. Olen melkein perillä, mutta vielä minulta ei odoteta mitään. Katselen ikkunasta ulos, mutta kiidän eteenpäin niin kovalla vauhdilla, ettei katseeni ehdi kiinnittyä mihinkään. Niin on hyvä. Ei saa kiinnittyä mihinkään, ei saa antaa kenenkään kiinnittyä minuun. Ei vielä. En ole vielä perillä siellä, minne olen matkalla. Kuljen pienten ja suurten kaupunkien läpi, mutten halua jäädä niistä yhteenkään. En vielä.

Minua ei kiinnosta sielun olemassaolo. Sielu on pateettinen sana. Minä haluan olla vain lihaa ja verta, aivojen kemiaa ja sähköisiä impulsseja. Kun kuolen, luovun itsestäni ilman vastarintaa, eikä jälkeeni tarvitse jäädä kuin kasa tuhkaa. En kuitenkaan osaa selittää, mistä kumpuaa tämä kyltymätön kaipuuni, jolla ei ole kohdetta. Eikö organismille, joka perustuu hapen kiertokululle pitäisi riittää ravinto ja vesi, elintoimintoja ylläpitävät perusasiat, missä tahansa? Ei kai sillä pitäisi olla merkitystä, millaisessa ympäristössä tällainen eliö pysyttelee hengissä. Jokin solujen osmoosia suurempi voima pakottaa minut aina lähtemään, nousemaan koneisiin, jotka kuljettavat minut pois tutusta etsimään kaupunkia, jossa en enää tuntisi ikävää.

Minä tiedän tulleeni perille sillä hetkellä, kun joku tarttuu käteeni ja sanoo, ettei haluaisi olla missään muualla kuin siinä, käsi minun kädessäni. Se hetki tulee olemaan minun kotini, eikä minun sen jälkeen enää tarvitse lähteä.

Täällä maan alla ei ole hyönteisiä. Haluaisin jo olla perillä.

Nyt täällä, kaukana niistä illoista, jolloin vielä kuulimme musiikin yhdessä, kysyt, miksen minä enää katso sinua niin kuin silloin ennen. Enhän minä voi. Silmäni eivät enää ole ne samat, jotka sinä kesänä huijasivat sinutkin onnelliseksi. Nämä valkoiset seinät imivät minut tyhjäksi ja jättivät jäljelle vain sen, mitä en voi muuttaa. En sinun vuoksesi.

Sanot, ettet enää tunnista minua. Et tietenkään,sanon. Emmehän ole koskaan ennen tavanneet.